Arkadianmäeltä: | Hoitajien palkkaus on meidän kaikkien asia

Harva tietää, että moni lapsuuden muistoni liittyy Keski-Suomen keskussairaalaan. Vanhan sairaalan sokkeloiset käytävät tulivat tutuiksi, kun kävin toistamiseen tutkimuksissa vaikean astman ja allergioiden takia. Parhaiten mieleen jäivät hoitajat – heidän työnsä, kannustavat sanat ja yksilöllinen kohtelu. Se, että tulin nähdyksi ja kuulluksi.

Viime päivien hoitajalakkokeskustelussa on pyörinyt ymmärrettävästi ongelmallisessa potilasturvallisuuslaissa. Valitettavasti kokotilanteen juurisyy eli hoitajapula ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota.

Olemme pitkään jättäneet kuulematta hoitajien hädän. Työntekijöitä on aivan liian vähän ja työolot ovat vaikeutuneet koronan aikana entisestään. Jatkuva joustaminen ja uupumus ovat hoitajien arkea. Kiireessä joutuu joustamaan myös omista arvoistaan ja periaatteistaan. Se syö omanarvontuntoa. Jos jää yhden potilaan luo lohduttamaan, jää toinen potilas pahimmillaan vaille hoitoa.

Moni alalla kokee, että hoitotyön ihmisläheisyys auttaisi jaksamaan fyysisesti ja henkisesti raskasta vuorotyötä. Kun ihmisläheisyys riistetään ja aikataulut kiristetään äärimmilleen tehokkuuden nimissä, muuttuvat työntekijät hoivakoneiksi. Sillä erotuksella tosin, että äärimmilleen venytettyinä ihmiset tekevät virheitä. Samalla tiedämme, että kohdatuksi ja kuulluksi tuleminen ovat tärkeä osa paranemista. Yhtälössä kärsivät sekä hoitajat että potilaat.

Tilanne ei voi jatkua näin tai meillä ei ole kohta hoitajia. Minne jäi kaikki se arvostus, jota näytimme koronapandemian alussa? Mihin jäi parempi palkka?

Tässä lakossa on kyse viime kädessä siitä, haluammeko lapsillemme, vanhemmillemme, ystävillemme ja itsellemme hyvää hoitoa. Ihmisoikeudet eivät voi toteutua sote-palveluissamme, ellei työntekijöitä ole tarpeeksi. Hoitajien keskeinen viesti on, että nykyisin riittävää ja yksilöllistä hoitoa ei pystytä turvaamaan edes normaalioloissa.

Olemme tuhottoman pitkään sulkeneet silmämme todellisuudelta. Mitä pidemmälle lakko etenee, sitä enemmän totuus lyö kasvoille: Hyvinvointivaltiomme peruspilarit ovat kriisissä – ja sangen syvässä sellaisessa.

Hoitajien palkkakuoppa ja vakava hoitajapula ovat monin tavoin seurausta siitä, että järjestelmämme ylenkatsoo hoito- ja hoivatyötä ja niiden arvoa niin sairaaloissa, palveluasumisessa, päiväkodeissa kuin kodeissakin. Kyse ei siis ole vain hoitajista, vaan useimmista naisvaltaisista aloista.

Meillä on edessä niin sanotusti hyvinvointivaltion kokoinen työmaa. Vaikka urakka on valtava, on se aloitettava pikimmiten tai olemme pulassa.

Ihmishenkien turvaaminen ja inhimillinen hoito ovat nähdäkseni arvokkainta, mitä yhteiskuntamme tuottaa. Sen on näyttävä myös hoitajien palkassa. Rahallahan me mittaamme muidenkin alojen arvokkuutta, eikä pelkästään kiitoksilla, taputuksilla tai Finlandia-talon seinän valaisemisella. Ilman elämiseen riittävää ja työn vaativuutta vastaavaa palkkaa meillä ei ole pian hoitajia.

Vaikka palkkaneuvottelut käydään työnantaja- ja työntekijäosapuolien välillä, on keskeisenä rahoittajana valtiolla rooli kokonaisuudessa. Rahan käyttö on aina poliittinen valinta.

Pelkät puheet eivät enää auta, eikä pikavoittoja ole asian ratkaisemiseksi. Yksi ratkaisu voisi olla monivuotinen palkkatasa-arvo-ohjelma, jonka valmistelua olemme Vihreissä esittäneet.

On totta, että hoitajien ja muiden naisvaltaisten alojen nostaminen palkkakuopasta ei ole halpaa puuhaa. Näiden alojen paremmat palkat ovat kuitenkin välttämättömiä, jos haluamme niillä olevan työntekijöitä edes nykyisen verran.

Tämän kaiken keskellä en voi olla miettimättä sitä pientä lasta keskussairaalassa, joka olin. Yksilöllinen hoito kertoi siitä, että olin yhdenvertainen osa yhteiskuntaa. Jokainen ansaitsee vauvasta vaariin laadukasta hoitoa. Puhummekin nyt siitä, pystymmekö pitämään inhimillisyydestämme kiinni – tämän kysymyksen jokaisen päättäjän on nyt itseltään kysyttävä.

Bella Forsgrén

Kirjoittaja on äänekoskelaislähtöinen vihreiden kansanedustaja.