Ministeriöiden mahdollisuudet tutustua maakuntien todellisuuteen ovat ymmärrettävästi rajalliset. Jokaisen meidän kokemuspiiri rakentuu asioista, joita koemme ja joista saamme tietoa. Sen perusteella teemme päätelmiä kaikesta muusta, esimerkiksi tilastoista. Tutkijana tiedän, että faktat asuvat tutkimuksissa, mutta että tilastojen ja yhteenvetojen taakse on osattava katsoa.
Jokainen EU-standardien kanssa painiskeleva tietää tämän. Tutkimukseen perustuvat määritelmät toimivat periaatteessa, mutta pellonlaitaan vietynä tilanne on toinen. Silti emme voi nojata päätöksenteossa muuhun kuin tutkittuun tietoon. Siksi on ensisijaisen tärkeää, että päättäjien ja viranhaltijoiden tulee tuntea sekä tutkimuksen kenttä, että alueiden todellisuus.
Juuri nyt esillä ovat valtiovarainministeriön laskelmien perusteella tehdyt arviot. Numeroiden tulkinta on vaikeaa. Hyvä esimerkki on pitkäaikaistyöttömyys. Työttömyyttä halutaan poistaa sanktioilla: vähentämällä etuuksia ja asettamalla pakotteita.
Miten tämä toimii, kun työkyvytön muuttuu 300 sairaspäivän jälkeen työttömäksi? Auttaako tilanteessa sosiaalietuuksien leikkaus? Vai olisiko syytä tarjota työttömälle asianmukainen hoito ja kuntoutus, ennen tilanteen pitkittymisen tuottamaa lopullista työkyvyttömyyttä. Viimeksi tänään keskustelin työkyvyttömän kanssa, joka sinnittelee työttömyyskorvauksella.
Tilastoja tulee osata tulkita ja pohtia rohkeiden esitysten seurauksia. Elinkeinoelämän keskusliiton olisi hyvä tietää, että heidän vaatimansa sosiaalietuuksien voimakas leikkaus vaikuttaa suoraan ja välittömästi suomalaisen elintarvetuotannon kysyntään. Kauraryynit ovat köyhän perusainesta, ei sillä maamme tuotantoelämää jaloillaan pidetä.
Vaalipuheissa vaaditaan myös asumistuen leikkauksia. Silloin ei tulla ajatelleeksi, että asunnottomuuden ja syrjäytymisen hoitaminen se vasta kallista onkin. Näiden kahden asian suhdetta ei tiedä, jos ei ymmärrä yhteiskunnan mekanismeja tai ei ole ajatellut asumistukien lisääntymisen suhdetta halvan asuntotuotannon vähenemiseen ja köyhyyden pysyvään nousuun vuodesta 2009 lähtien. Asumistuen määrä ei tarkoita asuntojen omistajien ahneutta vaan pienituloisuuden lisääntymistä ja edullisten asuntojen puutetta – ja sille meidän tulisi tehdä jotain.
Toivon, että ministeriöiden väki jalkautuu päättäjien kanssa yhdessä saamaan suoraa tuntumaa hyvin erilaisiin maakuntiin, ja antamaan tietoa päättäjille ja ministeriöiden tutkimuksellisesta strategiasta ja lainsäädännön seurannaisvaikutusten arvioinnista.